Näkökulma novelli.

Eikö teknologisessa hyvinvointiyhteiskunnassamme pitäisi olla niin, että ihminen on tärkein ja palvelijat eli koneet tekee suurimman osan töistä puolestamme, ihmisen puolesta, joita varten yhteiskunta on. Tietokoneet taas hoitavat tietojen käsittelyn algoritmien ohjaamana. Ihminen nauttii ja antaa koneiden palvella tarkoituksiaan. Töihin jaksavat palkitaan uurastamisesta ja yhteiskunnan huolenpidosta mm. ihmisyyden ja moraalin säilyttämisessä, oikealla tasolla. Maassamme on niin paljon nykymaailman ihannoimaa teknologista tietämystä, että meidän pitäisi olla miljonäärejä, kaikkien. 5,5 miljoonaa ihmistä, jotka ovat n. 0,08% maailman väestöstä.

Siihen on vielä jonkin verran matkaa kun tarkastellaan tilannetta 2016. Tietokoneet on valjastettu käsittelemään tieto, jonka ihminen ennen teki käsilläään, monisti ja mapitti. Äärettömän helppouden tai laiskuuden vuoksi tietokoneille on annettu päätösvalta ja ihminen on unohtanut olevansa ajatteleva olento. Ihmisestä on tullut tietokoneen jatke, joka viimeistelee päätökset, sokeana ja kuurona. Ihmisen pitäisi olla valvova osa järjestelmää ja oikoa tietokoneen ylikellotetut epäoikeudenmukaisuudettomuudet ja pitää ”omiensa” puolta. Olemme tietokoneiden armoilla. Olemme tilassa ”hyvinvointiavovankila”, perheenteko-oikeudella, ilman ihmisyyttä, ilman tunteita.

Valtava määrä työstä on annettu koneiden hoidettaviksi, jotka ei palkkaa tarvitse, silti työvoima kustannukset maksavat aivan liikaa tai juuri siksi. Länsimaiset hyötysuhteet eivät ole linjassa, vaan maailmanhistoriallisen pielessä. Kaupankäynti ja omistaminen ovat ensi kertaa globaalia. Ensi kertaa päättäjät ovat näin kaukana Kansan totuudesta, etäisyys on saavuttanut mielestäni galaktiset mitat. Luulevat olevansa armeliaita ja huomaavaisia, ovathan he inhimillisiä ihmisiä, mielestään.

Kaikki on lopulta kiinni näkökulmasta.

Eli mikään ei muutu, ennen kuin näkemykset muuttuu.

Mikään ei muutu, ennenkuin totuus tulee julkiseksi totuudeksi.

reissu